Ensimmäinen asia, jonka huomaa punk-bändin treenikämpällä, ei ole musiikki. Se on haju. Hikisukkien, lämmenneen oluen ja vähän liian pitkään avonaisena olleen pizzalaatikon sekamelska. Kun siihen lisää paksun ilmakerroksen pölyä ja vahvaa tupakankatkua, saa melkein jo päänsäryn. Ja silti, jostain kumman syystä, siinä on myös outo vetovoima.

Se oli juuri se vetovoima, joka johti siihen, että kahden setin välissä, vahvistimien humistessa taustalla, päätimme jäädä “vielä hetkeksi” sohvalle. Sohva, joka oli nähnyt liikaa — niin liikaa, että sen kangas tuntui jo hieman vahapaperilta. Mutta kuka laskee, kun sydän hakkaa ja vahvistimen päällä palaa vielä punainen standby-valo. Seksiseuraa hinkunut nainen ei jättänyt hetkeksikään rauhaan.

Kun rumpukapulat tipahtavat lattialle kesken seksin

Punk-bändin treenikämppä ei ole mikään romanttinen piilopaikka. Katto on usein liian matala, niin että jos yrität nousta nopeasti kesken seksin, pää kolahtaa valaisimeen. Lattialla on johdot kuin villiintyneen ankeriaan pesä. Ja jossain kulmassa seisoo vanha Peavey-basso, jonka kieli on poikki.

Silti siinä on jotain erilaista verrattuna seksin harrastamiseen missä tahansa makuuhuoneessa. Jokainen ääni vahvistuu oudosti: vetoketjun ääni, nopea naurahdus, se, kun rumpukapulat kierähtävät lattialle ja kopsahtelevat seinää vasten kesken seksin. Naapurikämpältä voi kuulua metallibändin blast beat -harjoituksia, mikä tekee koko tilanteesta absurdi-cinematografisen — kuin kohtaus elokuvasta, jota kukaan ei ole käsikirjoittanut.

Kolme asiaa, jotka jäivät mieleen aktista (liikaa ehkä)

1. Se yksi tyhjä Red Bull -tölkki: se osui alas kaatuessaan suoraan virveliin ja piti niin kovan metelin, että molemmat meinasimme hypätä ilmaan.
2. Vahvistimen humina: sellainen syvä ja lämmin ääni, joka resonoi rinnassa — melkein kuin ylimääräinen sydämenlyönti.
3. Kitaristin paluuaika: kukaan ei ollut tarkistanut, milloin hän tulisi hakemaan plektroja. Se toi hetkeen sen pienen adrenaliinipiikin.

Miksi nainen halusi seksiseuraa juuri treenikämpällä?

Se ei ole käytännöllinen paikka. Ei mukava. Ei edes erityisen puhdas. Mutta ehkä juuri se tekee siitä niin kiehtovan. Punkissa on kyse rajojen rikkomisesta, ja treenikämppä on sen ydin. Se on paikka, jossa melu saa kasvaa hallitsemattomaksi, jossa seinät ovat täynnä huolimattomia tageja ja jossa kukaan ei koskaan pese lattiaa kunnolla.

Tämä ympäristö tekee kaikesta hieman kiellettyä. Kun silmäkulmassa näkee vanhan settilistan vuodelta 2017, johon on kirjoitettu “Ei koskaan keikkaa Turussa enää”, sitä melkein alkaa miettiä, että tämä hetki voisi päätyä omaan anekdoottikokoelmaan kuten seksiseuraa sinä iltana treenikämpältämme hakenut nainen.

Epäkäytännöllisyyden estetiikka

Punk-bändin treenikämpällä seksin harrastaminen on vähän kuin söisi jäätelöä talvipakkasella: ei se ole ideaali, mutta se jää mieleen.

Kaikki yksityiskohdat tekevät siitä omalla tavallaan täydellisen:

• se, miten kaiutin värähtää, kun siihen nojaa
• pieni pölly ilmassa, joka kimaltelee valon osuessa siihen
• se nauru, kun huomaa istuvansa vanhan bassokaapin päällä, jossa on vielä tarrat “Punk’s Not Dead” ja “Osta oma virveli”

Ja jossain taustalla joku kääntää volapotikan väärään suuntaan, ja kitarasta kuuluu se kamala pierumainen ääni.

Ja kun se loppuu…

Ei mitään kynttilöitä tai hiljaista musiikkia. Sen sijaan joku huutaa viereisestä kopista “Onks teillä lainata virveliavainta?”, ja hetken kuluttua ovi kolahtaa kiinni. Hengitys tasaantuu, lattialla lojuneet vaatteet löytävät taas tiensä päälle, ja se humiseva vahvistin sammutetaan.

Punk ei ole siistiä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Mutta joskus, kaikessa sen kaoottisuudessa, se voi olla yllättävän intiimiä ja seksikästä.